Learning Together II – Tilanne Afganistanissa on tulenarka

Kevään koulutusmatka oli minulle toinen matka Kabuliin. Ensimmäisen kerran olin mukana viime syksynä. Syksystä kevääseen ilmapiiri oli jännittynyt entisestään. - Afganistan on muuttunut entistä vaarallisemmaksi paikaksi elää. Kandahar lienee helvetin esikartano, mutta myös Kabulissa tunnelma on kiristynyt. Katujen varsilla pyssymiehet ohjaavat autoja lähes jatkuvasti tarkistuspisteisiin, hotellimme muurit on vahvistettu hiekkasäkeillä ja aseelliset vartijat vaeltavat pihamaalla.

Minulla on ensimmäinen varsinainen opetusjakso kolmannen päivän aamuna. Ensin kuitenkin Kabulin yliopiston journalismin laitoksen edustajalle professori Jawida Ahmadille annetaan tuomisemme - käytetty videotykki. Hän on selvästi mielissään. Kunpa lahjoittajat Suomessa ymmärtäisivät, miten suureen tarpeeseen kaikki materiaali ja välineet tulevat!

Olen lähettänyt tulkillemme luentoni englanninkielisen version etukäteen, joten se puoli asiaa on kunnossa. Mutta tekniikka ei ole. Olimme käyttäneet kaksi päivää Eevan konetta, mutta hänen koneensa oli nyt virusten saastuttama. Paikallinen yhteyshenkilömme on nuori mies, joka saa antaa oman koneensa käyttöömme. Seuraa armotonta sählinkiä, eikä Powerpoint-esitykseni kuvajournalismista suju aivan ongelmitta. Mutta itse luento saa hyvän vastaanoton. Oppilaat ovat aktiivisia, vastaavat kysymyksiini innokkaasti ja kysyvät myös itse. Tunnen, että tästä olisi hyvä jatkaa.

Meillä on myös esillä ensimmäiset oppilaiden itse ottamat kuvat. Katsomme kuvat yhdessä ja kaikki saavat sanoa mielipiteensä. Suurin osa kuvista on otettu liian kaukaa ja vailla kunnon fokusta tai rajausta, mutta mukana on pari hyvääkin kuvaa. Olen käsitellyt paria kuvaa - rajannut ja kirkastanut värejä. Niitä voisi jutun myötä tarjota Suomen Kuvalehdelle. - Eeva oli jo ensimmäisenä päivänä kertonut kurssilaisille, että nämä voisivat kirjoittaa jutun, jota tarjoaisimme julkaistavaksi Suomen Kuvalehdessä. Kunpa kirjoitetuista löytyisi hyvä juttu suomalaiseen lehteen! Kolmas päivä jatkuu Annen uutisjournalismilla, ja Eevan koneelta löytyy loppujen lopuksi viisi haittaohjelmaa ja yksi vakoiluohjelma - mitä se sitten tarkoittaakin!

Jokainen päivä on täynnä ohjelmaa. Niinpä kolmantena päivänä kurssin jälkeen suuntasimme vierailulle Wagman luo. Wagma, joka on asunut Suomessa ja puhuu hyvää suomea, on paluumuuttaja. Hänellä on mielestäni huippuhieno projekti. Hän haluaa istuttaa Kabulin kadunvarret täyteen puita, jotta Kabul voisi jälleen olla vihreä kaupunki kuten se oli ennen sotia ja hävitystä. Puiden istutuksen lisäksi on huolehdittava kastelusta. Wagma organisoi kaiken itse, tosin aviomiehensä avulla. Toivon onnea tälle todelliselle ruohonjuuritason pienprojektille!

Kyselemme Wagmalta naisen asemasta Afganistanissa. Hänen vastauksensa on ehkä hiukan yllättävä: hän ei puhu kiristyneestä tilanteesta eikä ole huolissaan lapsiavioliitoista, vaan suree sitä, että monet afgaaninaiset näyttävät omaksuvan länsimaisen median paljaspintaisen naiskuvan. Kaduilla todellisuus on kuitenkin aivan toinen: länsimaista vapautumista ei näy, vähintään joka toisella naisella tuntuu olevan burkha ja kaikki me muutkin kääriydymme huiveihin ja pukeudumme pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin. - Ehkä liian itsestään selvästi odotimme Wagman vahvistavan omia käsityksiämme Afganistanin ongelmista. Toki todellisuus on moninainen Afganistanissakin.

Iltapalalle menemme hotellin lähellä olevaan kahvilaan. Sinnekin tie vie turvatarkastuksen kautta - kuten kaikkiin muihinkin ravintoloihin, joissa käymme. Syötyämme kiiruhdamme yön pimeydessä ripeästi takaisin hotellille. Hotellilla nautimme vielä tölkilliset sitruunaolutta (0 prosenttia alkoholia) ja sulattelemme kokemuksiamme.

Yhtäkkiä alkaa jyristä. Totta kai ajattelemme, että jossain on aseellinen yhteenotto, mutta kun räiskintä jatkuu mieleeni tulee, että ääni muistuttaa ilotulitusta. Tieto saa vahvistuksen. Kyseessä on ilotulitus, jolla juhlistetaan seuraavan päivän suurta juhlaa, päivää, jolloin Neuvostoliitto vihdoin vetäytyi Afganistanista miehitettyään sitä lähes kymmenen vuotta 1979-89. Meitä oli kehoitettu välttämään juhlivia väkijoukkoja, ja niinpä menimme hierontaan Hotelli Intercontinentaliin. Hierojat tulivat Liettuasta ja hieronta oli huipputasokasta! Kyllä helpotti.

Kurssin aikana haastattelin Eevan pyynnöstä Naisjärjestöjen Keskusliiton 100-vuotisjuhlia varten kurssilaisia siitä, mitä on olla naistoimittaja Afganistanissa. Voin vakuuttaa, etteivät nämä naiset kaunistele tilannetta: naisen asema ja erityisesti naistoimittajan asema on surkea! Miesten on yhä vaikea sulattaa työssä käyvää naista ja erityisesti journalistia, jolla on mahdollisuus kertoa muillekin naisille heidän oikeuksistaan.

 Nämä haastattelut avasivat minut tajuamaan myös vielä paljon hurjempaa ja intiimimpää todellisuutta, jossa naiset Afganistanissa elävät. Eräskin kertoi epätoivostaan, koska hänen vanhempansa haluavat naittaa hänet Amerikassa asuvalle serkulleen.  14-vuotiaana kihlattu nuori nainen on myöhemmin tavannut miehen, johon on rakastunut. Minulta hän kyseli, tuleeko hänen seurata oman sydämensä ääntä ja paeta rakastettunsa kanssa vai totella vanhempiaan. Jos hän ei tottele vanhempiaan, hän menettää heidät; ei koskaan enää voi kuulua omaan perheeseensä, jota rakastaa. Ja – tätä tämä nuori nainen ei tosin sanonut ääneen – pahimmassa tapauksessa hän menettää henkensä kostoksi tottelemattomuudestaan.

Mieleen on jäänyt monta tapaamista ja monta kohtaamista. Mattokauppa oli minulle ensikertalaisena elämys. Jos joskus poikkeatte Kabuliin, käykääpä samalla mainiossa mattokaupassa, joka sijaitsee kätevästi Flower Streetin toisessa päässä. Palvelu on ystävällistä ja hillittyä (ei tyrkyttämistä!), tinkiminen asiallista ja kun kaupoista sovitaan tarjolla on teetä, herkkuja ja pieniä lisälahjoja!

Arvostan suuresti, enemmän kuin osaan sanoin kuvailla, sitä, että olen Kabulissa saanut vierailla Suomessa oleskeluluvalla olevan naisen perheessä. He ovat valtavan ystävällisiä, vieraanvaraisia ja hienotunteisia ihmisiä. Kunnioitan heidän taisteluaan paremman huomisen puolesta.

Amerikkalaisen toimittajan Jean McKenzien tapaaminen oli myös vaikuttava. Hän on asunut kuusi vuotta Afganistanissa ja tuntee tilanteen selkäytimiään myöten. Hän kertoi tarinan siitä, kuinka vuoden Afganistanissa asuttuaan oppi, mitä on olla afganistanilainen nainen. Lennon peruuntumisen vuoksi hän joutui matkustamaan autokyydissä Kandaharista Kabuliin. Hänen paikallinen mieskollegansa suostui vastahakoisesti automatkaan. Ehdoton vaatimus oli kuitenkin, että Jeanin oli pukeuduttava burkhaan. Sen hän myös teki. Mutta samassa kun Jean oli burkan verhoama, parikymmentä vuotta nuoremman mieskollegan käytös muuttui määräileväksi ja töykeäksi. Jean ei voinut kuin alistua. Kun matka eteni, Jean tuli huomaamaan myös burkhan edun; kun heidät pysäytettiin erilaisilla tarkastuspisteillä, kollega esitteli hänet sairaaksi äidikseen, jota oli viemässä sairaalaan. Ei haitannut, että Jean ei osannut pashtua, sillä naisen ei odotettukaan puhuvan mitään vieraille miehille. Ja niin Jean pääsi turvallisesti perille Kabuliin. Hän oli tullut tuntemaan burkhan niin naisen alistamisen välineenä kuin suojanakin, joka varjelee naista.

Mieleen on jäänyt myös vierailu naisasiainministeriön apulaisministerin, professori Sayeda Mojgan Mostafavin perheen luona. Mojgan Mostafavi on vieraillut myös Suomessa - siltä vierailulta muistan hänet hiukan pyylevänä, mutta suoraryhtisenä, säteilevänä ja selväsanaisena naisena. Jotain on tapahtunut: Mojgan Mostafavi on väsynyt - hän on väsynyt taistelun toivottomuuteen, uudistusten viipymiseen, korruptioon, hyväosaisten laiskuuteen ja väkivallan uhkaan. Hän puhuu syksyn parlamenttivaaleista: Naisia on ollut vaikea saada ehdolle ja hän iloitsee siitä, että jokaisesta kaupungista ja provinssista on edes yksi naisehdokas. Mutta itse hän ei enää aio asettua ehdolle ensi syksyn parlamenttivaaleissa. Hän ei jaksa enää pelätä henkensä puolesta. Hän haluaa ajatella kahta poikaansa.

Meihin kaikkiin teki suuren vaikutuksen Afghan Women’s Networkin johtaja Samira Hamidi. Hän puhui vaikuttavasti naisten yhteistyön merkityksestä. Ja siitä, ettei rauha saa merkitä myönnytyksiä talebanien käsitykselle naisten asemasta. Rauhaa ei tule ostaa naisten oikeuksien myymisellä!

Kirsi Mattila